Sämpylöitä syksyyn

Kun syksy alkaa kylmetä, on aika alkaa lämmittää leivinuunia, josta saa ihanasti huokuvaa lämpöä syysiltojen iloksi. Leivinuunissa paistuu näppärästi esimerkiksi sämpylät.

6 dl maitoa tai  vettä tai sekoitus molempia
1 pss kuivahiivaa tai 1/2 palaa tuorehiivaa
1/2 tl suolaa
12 - 14 dl sämpyläjauhoja (osan voit korvata vehnäjauhoilla)
15 g voita tai margariinia sulana
(Mukaan voit heittää sämpylöiden luonnetta lisäämään myös pellavansiemeniä, kuorittuja auringonkukansiemeniä tai vaikkapa kurpitsansiemeniä! Tai jos laitat pari desiä porkkanaraastetta taikinan sekaan, saat ihania porkkanasämpylöitä.)

Sekoita suola ja hiiva pienen jauhomäärän kanssa lämpimään veteen (tuorehiiva kädenlämpöiseen, kuivahiiva vähän kuumempaan). Jatka jauhojen lisäämistä vähitellen ja ennen kuin laitat viimeiset pari desiä jauhoja, lisää vielä sula rasva. Alusta taikina notkeaksi.

Anna taikinan nousta ainakin puoli tuntia. Pyörittele lasten kanssa sämpylöiksi ja paista noin 220-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia.

Lämpimät sämpylät maistuvat koko perheelle maidon ja voin kera.

Uunituoreina maistuvat parhaiten!

Varpaille tallaamista ja kompurointia

Syksy on käynnistynyt toden teolla. Pojat menivät elokuun alussa päiväkotiin ja minä töihin. Tottuminen uuteen rytmiin on mvienyt voimia, minkä vuoksi tämä blogikin on ollut hiljainen. Tuntuu, kuin olisi ollut tanssilattialla, jossa askelkuviot eivät suju ohjeiden mukaan.

Päiväkodissa nelivuotiaalla ei ole ollut totutteluvaikeuksia, vaan hän on osannut ottaa elämänmuutoksesta kaiken irti. Hän iloitsee uusista kavereista, ihanista hoitotädeistä ja ohjatusta tekemisestä. Se tekee minutkin iloiseksi!

Pienemmällä sen sijaan on ollut hankalaa. Kirjoitin siitä jo aiemmin tässä. Välillä on ollut helpompaa, mutta sitten vaikaudet taas palaavat. Nyt viime päivinä aamulla ei ole enää tarvinnut jäädä itkemään eron hetkellä, mutta iltaisin kaksivuotiaamme kertoo topakasti, miten hän ei enää aio mennä päiväkotiin ollenkaan. Hän ei halua. Kysyn, mikä päiväkodissa on hankalinta. Pieni sanoo, että se kun hän odottaa äitiä hakemaan ja äiti ei vielä tule. Ikävä siis jyrsii. Miten liikuttavaa.

Mitä voi tehdä ikävän lievittämiseksi? Olemme vieneet päiväkotiin pojalle oman peiton, olen piirtänyt hänen käteensä sydämen, jossa äiti on aina hänen mukanaan. Hänellä on myös nalle kaverina. Olen ajatellut tehdä hänelle myös perheemme touhuista kertovan kuvakollaasin katseltavaksi hankalina hetkinä. Mutta eiväthän näistä mikään äitiä korvaa.

Pitääkö tähän tottua?

Onneksi pienemmällä on myös iloisia asioita päiväkodissa. Hän pitää päiväkodissa nukkumisesta eniten. Näin hän on sanonut. Sehän on rentouttavaa ja selkeää. Nukkuessa saa olla rauhassa. Päiväkodissa on mukavaa myös askartelu ja maalaaminen. Yleensä hän kertoo päivän menneen "ihan hyvin", mikä auttaa äitiä jaksamaan ja odottamaan sitä päivää, kun pienempikin viihtyy hoitopaikassa.

http://www.freedigitalphotos.net / Arvind Balaraman

Rauha

Kun hyvän päivän jälkeen saa lapset nukkumaan, mies on sukulaisten kanssa iltaa viettämässä hyvän musiikin äärellä ja koti on siistitty, voin huokaista ja nojata rentona taaksepäin. Nautin hiljaisuuden keskeltä kuuluvasta pienten poikien unituhinasta ja omasta ajatusjuoksustani. Saatan siemaista puoli lasillista Valamon Sinistä. Raukeus. Onni. Rauha.

http://www.bigfoto.com/

Itkua ja hammasten kiristystä

www.freedigitalphotos.net / AKARAKINGDOMS

Oletteko koskaan nähneet elokuvaa, jossa lapsi viedään päiväkotiin ja hoitajan vaihto ei käykään iloisesti?

Minä en, mutta omassa elämässänipä näen tällaisen kohtauksen joka aamu, kun päiväkoti kutsuu pientä kulkijaa. (Elokuvissa ylipäätään on aika vähän kuvia päiväkodeista!)

Olen ollut hoitovapaalla kesän loppuun saakka.  Pienempi pojistani on nyt siis 2 vuotta ja 7 kuukautta vanha. Nyt vein lapset hoitoon ja lähdin työhön, koska lakisääteinen hoitovapaaoikeuteni loppuu vuoden lopussa. Keskustelin hoidon aloitusasioista monen luotettavan ystävän ja ajattelijan kanssa ja tulin siihen tulokseen, että syksyn alussa on helpompi viedä lapsi hoitoon kuin kesken kauden. Niinpä en enää jäänyt kotiin muutamaksi kuukaudeksi, jotka olisin vielä saanut lain mukaan olla hoitamassa jälkikasvuani.

Nyt sitten opetellaan. Opetellaan olemaan erossa äidistä, joka on mennyt työhön. Opettelu on hankalaa, se tuntuu pahalta ja se itkettää. Se itkettää ihan kamalasti. Se itkettää pienen pojan lisäksi myös äitiä.

Muutos on aina hankala, vaikka se olisi positiivinenkin. Jonkun loppu on aina jonkin alku. Poikien päiväkoti on aivan ihana paikka, jossa on aivan todella kultaiset hoitajat, mutta silti mietin, mitä järkeä tällaisessa elämässä on. Miksi maksan jollekin siitä, että hän hoitaa lapsiani, jotta minä voin käydä tienaamassa rahaa, jotta voin maksaa hoitajalle? Pysyittekö perässä?

No, uskon, että päiväkotielämäkin rupeaa sujumaan, kun muut lapset tulevat tutuksi ja hoitajiin syntyy vähitellen luottamussuhde. Tänään oli ollut jo vähän helpompi päivä alkuviikkoon verrattuna.

Ok, olen tyytyväinen, että olen saanut olla kotiäitinä edes tähän saakka. Kaikki eivät voi valita. On myös niitä, jotka valitsevat mieluummin työn heti, kun mahdollista. Meitä on niin moneksi, mutta tämä on minun elämääni.

Rakkautta, rakkautta vaan

Minun piti laittaa tämän postauksen alkuun kuva totisesta äidistä, joka nuhtelee lastaan. En löytänyt. Minusta se kertoo jotakin siitä, millaisena me näemme ideaalisen perhe-elämän. Sellaisen elämän, josta kannattaa ottaa kuvia. (No, en ihan kamalan kauan jaksanut edes etsiä, mutta nopeasti en sellaista löytänyt. Yhtä hymyä vain...)

Olisin laittanut kuvan alle kysymyksen, onko kuvassa rakkautta, edellisen postauksen mallin mukaan.

Minusta siinä olisi. Siis rakkautta.

Minusta rakkaus on pohjimmiltaan hyväksyntää. Sitä, että hyväksyy toiset sellaisina kuin he ovat. Se on lähimmäisenrakkautta. Vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan ei ole pelkästään sitä, että ollaan onnellisia yhdessä, kuten edellisessä postauksessa puntaroitiin. Rakkaus on sitäkin, että ollaan yhdessä surullisia, turhautuneita, vihaisia. Hyväksytään hankalammatkin tunteet molemmin puolin. Näin on myös nähdäkseni parisuhteessa. Kumppanin rakastaminen on sitä, että hyväksyy puolisonsa vikoineen päivineen monipuolisesti tuntevana ihmisenä.

Rakkaus ei kuitenkaan ole sitä, että antaa itsensä hyväksikäytettäväksi. Toisen hyväksyminen ei tarkoita sitä, että hyväksyy esimerkiksi väkivallan tai alistamisen. Vanhempi-lapsisuhteessakaan rakkautta ei ole se, että lapsi vie ja vanhempi vikisee. Rakkautta on nimittäin myös se, että rakastaa itseään niin paljon, että pitää huolen omista tarpeista. Että - toisinsanoen - pitää itsensä rakastettavana. Uskon, että lapsetkin arvostavat sellaisia vanhempia eniten, jotka osaavat pitää omista tarpeistaan huolen. (Voin tunnustaa, että minulla tarpeet jäävät aika monestikin täyttymättä, mutta sätkin ja sitkuttelen, jotta välillä osaisin pitää itsestänikin huolta ;)!)

Vanhemman ja lapsen suhde on paisti rakkaussuhde myös kasvatussuhde. Kasvatus on taas toimintaa, jossa pyritään muokkaamaan toisen käyttäytymistä. Vanhemman tehtävänä on siis "opettaa" lasta, auttaa ehkä pärjäämään yhteiskunnassa (tai jotakin muuta?). On kai pitkälti kustakin kulttuurista kiinni, millaista käyttäytymistä pidetään suotuisana, tarpeeksi arvokkaana opetettavaksi lapselle. Spartalaiset opettivat poikansa sotimaan. Me opetamme, ettei muita saa lyödä. Vai opetatteko te noin?

Nykyään kai nähdään, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan sen vuoksi, että rakastavat heitä niin paljon.

Ajatus rönsyäisi nyt vaikka mihin asti, mutta jatkan juttuja taas toisella kertaa. Kertokaa te sillä välin, mitä mietitte! :)

Rakkausmössöä?

Onko tässä kuvassa rakkautta? Onko se sellaista
kuin rakkaus äidin ja lapsen välillä pitäisi olla?

Kuva: www.freedigitalphotos.net / photostock

Eksyin blogeja plaraillessani ansiokkaaseen Lastenkirjahylly-blogiin, jossa Rouva Huu kirjoittaa lastenkirjallisuudesta, tällä kertaa lastenkirjojen sokerihuurretusta rakkauskäsityksestä.

Lainaan suoraan Rouva Huuta, sillä paremmin tätä ei voisi sanoa ja referointi veisi oksat puusta:

"Toimittaja Katarina Baer oli haastatellut saksalaista lastenpsykiatri Michael Winterhoffia, joka luokittelee nykylapset kurittomiksi, vastuuttomiksi ja narsistisiksi. Lapset eivät aikuisinakaan pysty hallitsemaan elämäänsä.

Syy lasten käytökseen löytyy Winterhoffin mukaan aikuisista – lasten vanhemmista ja muista kasvattajista –, jotka käyttävät lapsiaan tiedostamatta emotionaalisesti hyväkseen esimerkiksi kerjäämällä lapsiltaan rakkautta. Tämän seurauksena valta on perheissä siirtynyt vanhemmilta lapsille. Winterhoffin mukaan jopa 80 prosenttia saksalaisvanhemmista elää tuhoisassa symbioosissa lastensa kanssa."

Kirjoitus jatkuu kiinnostavana, joten suosittelen lukemaan koko jutun Lastenkirjahyllystä!

No, en voi muuta kuin nyökytellä näille rakkausmössöasioille. Jotenkin löysin kirjoituksesta omat ajatukseni siitä, miten elokuvat ja kirjat luovat meille paineita kasvattajina, ja paineita myös siitä, millaisia meidän lastemme pitäisi olla. Meidän pitäisi olla sellaisia äitejä ja isiä kuin kirjoissa ja elokuvissa. Pitäisi jaksaa hymyillä lapsille jatkuvasti ja kärsivällisesti kuunnella heidän juttujaan. Vastavuortoisesti lasten pitäisi hymyillä meille ja kertoa meille alinomaa, että he rakastavat meitä ja me olemme hyviä vanhempia. Vai pitäisikö?


Mitä oikeastaan on lapsen ja vanhemman välinen rakkaus? Kertokaapa te muut! Minä jatkan keskustelussa ja seuraavassa postauksessa...

Suklainen perhekakku

 

Suklainen perhekakku on näppäränkokoinen tarjottava vieraille tai sen voi nauttia oman perheen kesken vaikka juhlistaakseen jotakin merkkipäivää. Kakku on helppo- ja nopeatekoinen (alle tunti paistoaikoineen). Tässä ohje, joka on näppärästi muunneltavissa:

Pohja:

125 g voita

125 g sokeria

2 munaa

0,5 dl siirappia (tai maitoa, mehua tms.)

125 g vehnäjauhoja

1,5 tl leivinjauhetta

2 rkl kaakaojauhetta (kannattaa siivilöidä!)

Vuoraa aika pieni, halkaisijaltaan n. 20 cm:n vuoka leivinpaperilla. Mittaa aineet kulhoon ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Levitä vuokaan leivinpaperin päälle. Tasoita pinta. Paista 200 asteessa n. 25 min. Anna vähän jäähtyä ja ota kakku pois vuoasta.

Täyte ja kuorrutus:

Vatkaa vaahtomaiseksi

50 g tomusokeria (kannattaa siivilöidä!)

ja 25 g voita

 Sulata vasihauteessa 150 g suklaata (maun mukaan tummaa tai vaaleampaa maitosuklaata). Sekoita tästä noin puolet voi-sokeriseokseen.

Sekoita loppuun sulaan suklaaseen 3 rkl kermaa (tai maitoa). Kylmää kermaa (tai maitoa) lisättäessä joudut pitämään suklaata edelleen vesihauteessa. Sekoita tasaiseksi!

Halkaise kakkupohja. Pohja on mureaa, joten nosta yläpuoli syrjään lastaa apuna käyttäen. Levitä täyte alaosalle ja nosta yläpuoli kanneksi. Levitä kakun päälle suklaa-kermaseos.

Kakkua ei tosiaan tarvitse kostuttaa!

Vinkki 1: Päälle sopii koristeeksi mikä tahansa: nonparellit, hopea- tai kultakuulat (kuten kuvassa), valkosuklaa sulana tai raasteena, keksimuru, myrkyttömät kukat... Kakun voi jättää myös koristelematta.

Vinkki 2: Jos käytät tummaa suklaata, kakun kanssa saattaa olla hyvä tarjota kermavaahtoa tai vaniljajäätelöä.

Vinkki 3: Väliin voi laittaa suklaa-voi-sokeriseoksen lisäksi tai asemasta myös hilloa esim. Sacher-kakun tapaan aprikoosista.

Vinkki 4: Jos et välitä suklaakakkupohjasta, voit jättää taikinasta pois 2 rkl kaakaojauhetta ja saat vaalean nopean pohjan.

Sitten vain kahvit kuppeihin, mehut mukeihin, porukkaa pöytään ja slurps!!

Nukkumatti, nukkumatti lasten

Uuuuh, lasten nukkumaanmenemisestä voisi kirjoittaa 1000 ja yksi tarinaa, mutta tällä kerralla purkaudun tämäniltaisesta. Näytelmä tosin toistuu tässä perheessä taajaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, olemme poikien isän kanssa jakaneet vastuitamme ihan konkreettisesti sulle mulle -periaatteella. Myös poikien iltahommat ja nukkumaan laittaminen sujuu vuorotellen. Siistiä, vai mitä?

No, ei välttämättä, minusta :-/. Kuopuksella on jo kaksi vuotta kestänyt äiti-vaihe edelleen vahvasti menossa. Olen imarreltu, mutta ihailulla on kääntöpuolensa. Joka ikinen ilta, kun isä menee poikien kanssa puurolle ja aloittaa muut iltatouhut, kuopus huutaa sydäntäsärkevästi, että hän haluaa äidin. Joskus kuoroon yhtyy myös esikoinen. Tämä on varmasti myös rankkaa isälle, joka hoitaa hommansa erinomaisen taitavasti.

Tässä tilanteessa minulla on vain yksi mahdollisuus: kerron kuopukselle, että isä kyllä on hyvä apulainen nukkumaanmenossa ja äiti nyt tekee omia hommiaan. Kuopus ei tietenkään tätä kuuntele tähtisilmänä hymyillen pää kallellaan niin kuin elokuvissa, vaan hän esittää oman vastalauseensa - selkeästi. No, ei auta, isä jatkaa hommia, ja pian rauha on maassa ja nukkumaan meno jatkuu sujuvasti, miesväellä on jopa hauskaa yhdessä. Se on musiikkia äidin korville!

Kunnes...

Kunnes on luettu satu ja menty sänkyyn. Isä on sanonut pojille hyvää yötä ja silittänyt hyvästiksi aamuun saakka. Sitten se alkaa, esikoisen huuto: äitiiii... äiti, tuu tänne...

En mene. Olen varmaan jonkun mielestä julma äiti, mutta minkä voin? Ensinnäkin minun on tärkeää - ei, minun on ERITTÄIN tärkeää antaa isän ja poikien tehdä asioita yhdessä. Jos menisin joka ilta poikia silittämään ja suostuisin kuopuksen pyyntöön, ei isälle ja pojille jäisi aikaa keskenään ollenkaan. Toiseksi en saisi omaa aikaa enkä sitä myötä jaksaisi olla senkään veraa hyvä äiti kuin nyt.

No, poikien isä sitten menee ja silittää, ja yleensä tilanne rauhoittuu, kunnes huuto alkaa taas... ja taas... kunnes nukahdetaan. Minun sydämeni särkee, taistelen viettiäni vastaan mennä ja pelastaa tilanne nukkumaanmenossa, turhaudun ja ärsyynnyn.

En tiedä, mistä on kysymys. Olen ollut hoitovapaalla tähän saakka ja siksi jakanut kaikki arkipäivät poikien kanssa, joten he ovat tottuneet minun tapoihini tehdä asioita. Olen ehkä hövelimpi kuin isänsä, joten he ehkä saavat minulta paremmin läpi toiveet vielä yhdestä pususta, istumisesta heidän kanssaan huoneessaan, kunnes he nukahtavat jne. Ehkä kyse on tavallaan kukkotappelusta (jo nyt)? Ken tietää? Isä osaa hommansa, hän ei tee mitään "väärin", vain asiat omalla tavallaan, mikä on ok.

No, onhan tämä tietysti siistiä siinä mielessä, että perheemme kasvaa yhteisönä näissä tilanteissa. Siistiä on myös se, ettei minun tarvitse yksin kantaa vastuuta lasten nukkumaanmenosta. Ja joskus saattaa olla myös sellainen ilta, ettei minua enää sängystä huudella, ja silloin se on TODELLA siistiä, että olemme vanhempina jakaneet hommia!

www.freedigitalphotos.net / Arvind Balaraman

Taistelevat veljekset

Onko ärsyttävämpää kuin kaksi pikkupoikaa toistensa kurkussa kiinni jatkuvasti? Totuuden nimissä pitää sanoa, että varmaan on, mutta silloin, kun veljekset taistelevat, ei juuri mikään muu voisi ärsyttää yhtä paljon.

Kahnauksiahan ei voi välttää. Ne kuuluvat sisarussuhteeseen väistämättä. Niiden kautta opitaan ihmissuhdetaitoja. On kuitenkin niitäkin päiviä, jolloin jompikumpi pojista on koko ajan kiinni toisessa. Ihan vaan toista ärsyttääkseen pitää mennä sohvalla liian lähelle istumaan. Välillä tökitään tai viedään tavaroita kädestä. Lällätellään esimerkiksi sitä, että ollaan kaikessa parempia tai isompia kuin toinen. Huidotaan leluilla tai kepeillä. Estetään toista leikkimästä. Saadaan toinen itkemään.

Minä yritän välttää mahdollisimman pitkälle kaikkien tilanteiden tuomarin roolia. Yritän opettaa poikia ratkaisemaan erimielisyytensä keskenään. Nyt heiltä jo onnistuu tavaroiden vaihtokaupat ja oman vuoron odottaminen (ainakin niinä päivinä, kun toista ei tarvitse yrittää kaikin tavoin saada hermostumaan). Silti löydän itseni tuomarin roolista tuon tuosta. Välillä olen hermostunut tuomari.

Kuva: www.freedigitalphotos.net / photostock

Välillä tekisi mieli antaa pojille käteen kunnon kepit ja antaa heille lupa ratkoa erimielisyytensä niillä. Eihän tällainen tietenkään käy päinsä, vaan äitinä minun on kestettävä tilanteet, pysyttävä rauhallisena, hyväksyttävä se, että taitoja opetellaan.

Miksi se onkin niin vaikeaa suvaita lasten (tai kenen tahansa) negatiivisia tunteita?

Onneksi on sitten niitä päiviä, jolloin tuomarin hermot saavat levätä ja kaikki menee melkein kuin elokuvissa...

Ihanaa, omaa aikaa!

Yksi viisas sanoi kerran, että miehillä oman ajan ottaminen käy luonnostaan. Naisilla sen sijaan perheessä on yleensä sellainen rooli, että hän kantaa vastuun loppuun saakka ja ottaa sen jälkeen vasta oman ajan, jos enää on jäljellä aikaa, mistä ottaa.

Elokuvissahan käy niin, että perheen äiti laittaa ruokaa auvoisesti sillä aikaa, kun lapset leikkivät sopuisasti omia leikkejään. Perheen yhteisen rauhallisen ruokahetken jälkeen äiti-ihminen saattaa vetäytyä omien sydämenasioittensa pariin. Lapset ehkä jatkavat leikkejään sillä aikaa, kun perheen isä lukee sanomalehteä. Tai sitten näihin asioihin ei puututa. Näytetään vain kiinnostavampaa toimintaa.

Meillä ei suju näin. Minä laitan ruoan ja samanaikaisesti juoksen kaksivuotiasta naapurista kotiin, irrotan tappelupukareita toisistaan, pyydän apua pöydän kattamisessa, varoitan kuumasta kattilasta, kehotan odottamaan ruoka-aikaa ennen kuin suuhun pannaan mitään, autan pikkuapulaista hämmentämisessä jne. Ruokapöydässä on enemmän tai vähemmän tuli irti, kun perhe istuu lautastensa ääressä. Sen jälkeen tämä äiti-ihminen vetäytyy omien sydämenasioittensa pariin ja lapset ja isä touhuavat keskenään.

Mitä??? Eihän meillä pitänyt mennä mikään niin kuin elokuvissa?

Ei meillä menekään. Meillä on nimittäin käyty ankarat neuvottelut siitä, minkälainen viikko-ohjelmamme on, että molemmilla vanhemmilla on aidosti aikaa touhuta rauhassa omia juttujaan. Minä esimerkiksi tänään kävin kampaajalla neljän kuukauden paussin jälkeen (niin, aika pitkä aika!), perustin tämän blogin, tuunasin sitä, opettelin blogiasioita, istuin vain ja söin tuuttia ja nyt kirjoitan. Minä voin käyttää torstait omien harrastusten ja tarpeiden parissa. Samaan aikaan isä ja lapset saavat vahvistaa keskinäistä suhdettaan ilman, että minä kertoisin, mitä tehdään ja miten.

Elokuvissa ei näytetä näitä pitkäpiimäisiä ja välillä varsin räiskähteleviä äidin ja isän välisiä keskusteluita siitä, kuka menee milloinkin jumppaan, kuka tuunaamaan autoa, kuka minnekin. Meillä ne on nähty. Viikko-ohjelmamme, joka on varsin joustava, takaa meille jokaiselle monipuolista arkea jatkuvasti. Kaikkien ehdoilla.

Vastedes saan käyttää omaa aikaani myös täällä blogissa notkumalla.

Kuva: www.freedigitalphotos.net / photostock