Suklainen perhekakku

 

Suklainen perhekakku on näppäränkokoinen tarjottava vieraille tai sen voi nauttia oman perheen kesken vaikka juhlistaakseen jotakin merkkipäivää. Kakku on helppo- ja nopeatekoinen (alle tunti paistoaikoineen). Tässä ohje, joka on näppärästi muunneltavissa:

Pohja:

125 g voita

125 g sokeria

2 munaa

0,5 dl siirappia (tai maitoa, mehua tms.)

125 g vehnäjauhoja

1,5 tl leivinjauhetta

2 rkl kaakaojauhetta (kannattaa siivilöidä!)

Vuoraa aika pieni, halkaisijaltaan n. 20 cm:n vuoka leivinpaperilla. Mittaa aineet kulhoon ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Levitä vuokaan leivinpaperin päälle. Tasoita pinta. Paista 200 asteessa n. 25 min. Anna vähän jäähtyä ja ota kakku pois vuoasta.

Täyte ja kuorrutus:

Vatkaa vaahtomaiseksi

50 g tomusokeria (kannattaa siivilöidä!)

ja 25 g voita

 Sulata vasihauteessa 150 g suklaata (maun mukaan tummaa tai vaaleampaa maitosuklaata). Sekoita tästä noin puolet voi-sokeriseokseen.

Sekoita loppuun sulaan suklaaseen 3 rkl kermaa (tai maitoa). Kylmää kermaa (tai maitoa) lisättäessä joudut pitämään suklaata edelleen vesihauteessa. Sekoita tasaiseksi!

Halkaise kakkupohja. Pohja on mureaa, joten nosta yläpuoli syrjään lastaa apuna käyttäen. Levitä täyte alaosalle ja nosta yläpuoli kanneksi. Levitä kakun päälle suklaa-kermaseos.

Kakkua ei tosiaan tarvitse kostuttaa!

Vinkki 1: Päälle sopii koristeeksi mikä tahansa: nonparellit, hopea- tai kultakuulat (kuten kuvassa), valkosuklaa sulana tai raasteena, keksimuru, myrkyttömät kukat... Kakun voi jättää myös koristelematta.

Vinkki 2: Jos käytät tummaa suklaata, kakun kanssa saattaa olla hyvä tarjota kermavaahtoa tai vaniljajäätelöä.

Vinkki 3: Väliin voi laittaa suklaa-voi-sokeriseoksen lisäksi tai asemasta myös hilloa esim. Sacher-kakun tapaan aprikoosista.

Vinkki 4: Jos et välitä suklaakakkupohjasta, voit jättää taikinasta pois 2 rkl kaakaojauhetta ja saat vaalean nopean pohjan.

Sitten vain kahvit kuppeihin, mehut mukeihin, porukkaa pöytään ja slurps!!

Nukkumatti, nukkumatti lasten

Uuuuh, lasten nukkumaanmenemisestä voisi kirjoittaa 1000 ja yksi tarinaa, mutta tällä kerralla purkaudun tämäniltaisesta. Näytelmä tosin toistuu tässä perheessä taajaan.

Kuten aiemmin kirjoitin, olemme poikien isän kanssa jakaneet vastuitamme ihan konkreettisesti sulle mulle -periaatteella. Myös poikien iltahommat ja nukkumaan laittaminen sujuu vuorotellen. Siistiä, vai mitä?

No, ei välttämättä, minusta :-/. Kuopuksella on jo kaksi vuotta kestänyt äiti-vaihe edelleen vahvasti menossa. Olen imarreltu, mutta ihailulla on kääntöpuolensa. Joka ikinen ilta, kun isä menee poikien kanssa puurolle ja aloittaa muut iltatouhut, kuopus huutaa sydäntäsärkevästi, että hän haluaa äidin. Joskus kuoroon yhtyy myös esikoinen. Tämä on varmasti myös rankkaa isälle, joka hoitaa hommansa erinomaisen taitavasti.

Tässä tilanteessa minulla on vain yksi mahdollisuus: kerron kuopukselle, että isä kyllä on hyvä apulainen nukkumaanmenossa ja äiti nyt tekee omia hommiaan. Kuopus ei tietenkään tätä kuuntele tähtisilmänä hymyillen pää kallellaan niin kuin elokuvissa, vaan hän esittää oman vastalauseensa - selkeästi. No, ei auta, isä jatkaa hommia, ja pian rauha on maassa ja nukkumaan meno jatkuu sujuvasti, miesväellä on jopa hauskaa yhdessä. Se on musiikkia äidin korville!

Kunnes...

Kunnes on luettu satu ja menty sänkyyn. Isä on sanonut pojille hyvää yötä ja silittänyt hyvästiksi aamuun saakka. Sitten se alkaa, esikoisen huuto: äitiiii... äiti, tuu tänne...

En mene. Olen varmaan jonkun mielestä julma äiti, mutta minkä voin? Ensinnäkin minun on tärkeää - ei, minun on ERITTÄIN tärkeää antaa isän ja poikien tehdä asioita yhdessä. Jos menisin joka ilta poikia silittämään ja suostuisin kuopuksen pyyntöön, ei isälle ja pojille jäisi aikaa keskenään ollenkaan. Toiseksi en saisi omaa aikaa enkä sitä myötä jaksaisi olla senkään veraa hyvä äiti kuin nyt.

No, poikien isä sitten menee ja silittää, ja yleensä tilanne rauhoittuu, kunnes huuto alkaa taas... ja taas... kunnes nukahdetaan. Minun sydämeni särkee, taistelen viettiäni vastaan mennä ja pelastaa tilanne nukkumaanmenossa, turhaudun ja ärsyynnyn.

En tiedä, mistä on kysymys. Olen ollut hoitovapaalla tähän saakka ja siksi jakanut kaikki arkipäivät poikien kanssa, joten he ovat tottuneet minun tapoihini tehdä asioita. Olen ehkä hövelimpi kuin isänsä, joten he ehkä saavat minulta paremmin läpi toiveet vielä yhdestä pususta, istumisesta heidän kanssaan huoneessaan, kunnes he nukahtavat jne. Ehkä kyse on tavallaan kukkotappelusta (jo nyt)? Ken tietää? Isä osaa hommansa, hän ei tee mitään "väärin", vain asiat omalla tavallaan, mikä on ok.

No, onhan tämä tietysti siistiä siinä mielessä, että perheemme kasvaa yhteisönä näissä tilanteissa. Siistiä on myös se, ettei minun tarvitse yksin kantaa vastuuta lasten nukkumaanmenosta. Ja joskus saattaa olla myös sellainen ilta, ettei minua enää sängystä huudella, ja silloin se on TODELLA siistiä, että olemme vanhempina jakaneet hommia!

www.freedigitalphotos.net / Arvind Balaraman

Taistelevat veljekset

Onko ärsyttävämpää kuin kaksi pikkupoikaa toistensa kurkussa kiinni jatkuvasti? Totuuden nimissä pitää sanoa, että varmaan on, mutta silloin, kun veljekset taistelevat, ei juuri mikään muu voisi ärsyttää yhtä paljon.

Kahnauksiahan ei voi välttää. Ne kuuluvat sisarussuhteeseen väistämättä. Niiden kautta opitaan ihmissuhdetaitoja. On kuitenkin niitäkin päiviä, jolloin jompikumpi pojista on koko ajan kiinni toisessa. Ihan vaan toista ärsyttääkseen pitää mennä sohvalla liian lähelle istumaan. Välillä tökitään tai viedään tavaroita kädestä. Lällätellään esimerkiksi sitä, että ollaan kaikessa parempia tai isompia kuin toinen. Huidotaan leluilla tai kepeillä. Estetään toista leikkimästä. Saadaan toinen itkemään.

Minä yritän välttää mahdollisimman pitkälle kaikkien tilanteiden tuomarin roolia. Yritän opettaa poikia ratkaisemaan erimielisyytensä keskenään. Nyt heiltä jo onnistuu tavaroiden vaihtokaupat ja oman vuoron odottaminen (ainakin niinä päivinä, kun toista ei tarvitse yrittää kaikin tavoin saada hermostumaan). Silti löydän itseni tuomarin roolista tuon tuosta. Välillä olen hermostunut tuomari.

Kuva: www.freedigitalphotos.net / photostock

Välillä tekisi mieli antaa pojille käteen kunnon kepit ja antaa heille lupa ratkoa erimielisyytensä niillä. Eihän tällainen tietenkään käy päinsä, vaan äitinä minun on kestettävä tilanteet, pysyttävä rauhallisena, hyväksyttävä se, että taitoja opetellaan.

Miksi se onkin niin vaikeaa suvaita lasten (tai kenen tahansa) negatiivisia tunteita?

Onneksi on sitten niitä päiviä, jolloin tuomarin hermot saavat levätä ja kaikki menee melkein kuin elokuvissa...

Ihanaa, omaa aikaa!

Yksi viisas sanoi kerran, että miehillä oman ajan ottaminen käy luonnostaan. Naisilla sen sijaan perheessä on yleensä sellainen rooli, että hän kantaa vastuun loppuun saakka ja ottaa sen jälkeen vasta oman ajan, jos enää on jäljellä aikaa, mistä ottaa.

Elokuvissahan käy niin, että perheen äiti laittaa ruokaa auvoisesti sillä aikaa, kun lapset leikkivät sopuisasti omia leikkejään. Perheen yhteisen rauhallisen ruokahetken jälkeen äiti-ihminen saattaa vetäytyä omien sydämenasioittensa pariin. Lapset ehkä jatkavat leikkejään sillä aikaa, kun perheen isä lukee sanomalehteä. Tai sitten näihin asioihin ei puututa. Näytetään vain kiinnostavampaa toimintaa.

Meillä ei suju näin. Minä laitan ruoan ja samanaikaisesti juoksen kaksivuotiasta naapurista kotiin, irrotan tappelupukareita toisistaan, pyydän apua pöydän kattamisessa, varoitan kuumasta kattilasta, kehotan odottamaan ruoka-aikaa ennen kuin suuhun pannaan mitään, autan pikkuapulaista hämmentämisessä jne. Ruokapöydässä on enemmän tai vähemmän tuli irti, kun perhe istuu lautastensa ääressä. Sen jälkeen tämä äiti-ihminen vetäytyy omien sydämenasioittensa pariin ja lapset ja isä touhuavat keskenään.

Mitä??? Eihän meillä pitänyt mennä mikään niin kuin elokuvissa?

Ei meillä menekään. Meillä on nimittäin käyty ankarat neuvottelut siitä, minkälainen viikko-ohjelmamme on, että molemmilla vanhemmilla on aidosti aikaa touhuta rauhassa omia juttujaan. Minä esimerkiksi tänään kävin kampaajalla neljän kuukauden paussin jälkeen (niin, aika pitkä aika!), perustin tämän blogin, tuunasin sitä, opettelin blogiasioita, istuin vain ja söin tuuttia ja nyt kirjoitan. Minä voin käyttää torstait omien harrastusten ja tarpeiden parissa. Samaan aikaan isä ja lapset saavat vahvistaa keskinäistä suhdettaan ilman, että minä kertoisin, mitä tehdään ja miten.

Elokuvissa ei näytetä näitä pitkäpiimäisiä ja välillä varsin räiskähteleviä äidin ja isän välisiä keskusteluita siitä, kuka menee milloinkin jumppaan, kuka tuunaamaan autoa, kuka minnekin. Meillä ne on nähty. Viikko-ohjelmamme, joka on varsin joustava, takaa meille jokaiselle monipuolista arkea jatkuvasti. Kaikkien ehdoilla.

Vastedes saan käyttää omaa aikaani myös täällä blogissa notkumalla.

Kuva: www.freedigitalphotos.net / photostock