Elokuvissahan käy niin, että perheen äiti laittaa ruokaa auvoisesti sillä aikaa, kun lapset leikkivät sopuisasti omia leikkejään. Perheen yhteisen rauhallisen ruokahetken jälkeen äiti-ihminen saattaa vetäytyä omien sydämenasioittensa pariin. Lapset ehkä jatkavat leikkejään sillä aikaa, kun perheen isä lukee sanomalehteä. Tai sitten näihin asioihin ei puututa. Näytetään vain kiinnostavampaa toimintaa.
Meillä ei suju näin. Minä laitan ruoan ja samanaikaisesti juoksen kaksivuotiasta naapurista kotiin, irrotan tappelupukareita toisistaan, pyydän apua pöydän kattamisessa, varoitan kuumasta kattilasta, kehotan odottamaan ruoka-aikaa ennen kuin suuhun pannaan mitään, autan pikkuapulaista hämmentämisessä jne. Ruokapöydässä on enemmän tai vähemmän tuli irti, kun perhe istuu lautastensa ääressä. Sen jälkeen tämä äiti-ihminen vetäytyy omien sydämenasioittensa pariin ja lapset ja isä touhuavat keskenään.
Mitä??? Eihän meillä pitänyt mennä mikään niin kuin elokuvissa?
Ei meillä menekään. Meillä on nimittäin käyty ankarat neuvottelut siitä, minkälainen viikko-ohjelmamme on, että molemmilla vanhemmilla on aidosti aikaa touhuta rauhassa omia juttujaan. Minä esimerkiksi tänään kävin kampaajalla neljän kuukauden paussin jälkeen (niin, aika pitkä aika!), perustin tämän blogin, tuunasin sitä, opettelin blogiasioita, istuin vain ja söin tuuttia ja nyt kirjoitan. Minä voin käyttää torstait omien harrastusten ja tarpeiden parissa. Samaan aikaan isä ja lapset saavat vahvistaa keskinäistä suhdettaan ilman, että minä kertoisin, mitä tehdään ja miten.
Elokuvissa ei näytetä näitä pitkäpiimäisiä ja välillä varsin räiskähteleviä äidin ja isän välisiä keskusteluita siitä, kuka menee milloinkin jumppaan, kuka tuunaamaan autoa, kuka minnekin. Meillä ne on nähty. Viikko-ohjelmamme, joka on varsin joustava, takaa meille jokaiselle monipuolista arkea jatkuvasti. Kaikkien ehdoilla.
Vastedes saan käyttää omaa aikaani myös täällä blogissa notkumalla.
 |
| Kuva: www.freedigitalphotos.net / photostock |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti