Erilaisten kasvatusajatteluahdistusten pyörteissä huomasin, että mielikuvia lapsista muokkaavat myös elokuvat. Elokuvissa lapset ovat yleensä kaikkea muuta kuin todellisia. He alkavat nukkumaan hymyillen, kun äiti tai isä antaa heille hyvänyön suukon. Lapset kuuntelevat vanhempiensa ohjeet ja monesti myös käyttäytyvät niiden mukaisesti. Lapset ovat puhtaita, usein hiljaisia ja he keksivät aina tekemistä. Vai oletko koskaan kuullut elokuvassa, että lapsi valittaa vanhemmilleen jankuttaen: "Mulla ei oo tekemistä!" Vastaavasti tietysti vanhemmat ovat ihannevanhempia, jotka hymysuin ahertavat perheensä eteen. Jos jokin vastoinkäyminen sattuu tielle, se selvitetään kädenkäänteessä, yhteisymmärryksessä ja halataan päälle.
Meillä ei ole näin.
Onnen potkuja -elokuva on kelvollinen kuvaus Chris Gardnerin elämänvaiheista. Elokuvassa on kiinnostava sanoma. Silti lapsikuvaus on kaikkea muuta kuin onnistunut. Eräässä kohtauksessa esimerkiksi Will Smithin esittämä Gardner kuljettaa väsynyttä poikaansa kadulla, ja lapsi jaksaa juosta isänsä tavoitteiden mukaan eteenpäin ilman, että hän valittaisi väsymyksestään tai kipeistä jaloista. Toisessa kohtauksessa taas Gardner yöpyy aseman vessassa pojan kanssa, jolloin poika ei sanallakaan mainitse vessan todennäköistä löyhkää. Meillä ainakin sanotaan heti, jos jalat väsyvät, tai nyrpistellään vessojen hajuissa, vaikka niissä tuoksuisi raikaste!
Rakastan lapsiani ja iloitsen heistä paljon päivittäin. Siitä huolimatta elämä lapsiperheessä on välillä tosi rankkaa ja äitinä kaipaisin hermolomaa Lapin erämaamökillä tai trooppisella autiolla saarella, jossa saisin olla vain omien ajatusteni ja tarpeitteni kanssa. Tämä blogi on oma pakopaikkani, sopukkani, jossa mietin perhe-elämän olemusta.
Perheeseemme kuuluvat isä, poika 04/07, poika 12/08 ja minä sitkeä äiti-ihminen.
