Kahnauksiahan ei voi välttää. Ne kuuluvat sisarussuhteeseen väistämättä. Niiden kautta opitaan ihmissuhdetaitoja. On kuitenkin niitäkin päiviä, jolloin jompikumpi pojista on koko ajan kiinni toisessa. Ihan vaan toista ärsyttääkseen pitää mennä sohvalla liian lähelle istumaan. Välillä tökitään tai viedään tavaroita kädestä. Lällätellään esimerkiksi sitä, että ollaan kaikessa parempia tai isompia kuin toinen. Huidotaan leluilla tai kepeillä. Estetään toista leikkimästä. Saadaan toinen itkemään.
Minä yritän välttää mahdollisimman pitkälle kaikkien tilanteiden tuomarin roolia. Yritän opettaa poikia ratkaisemaan erimielisyytensä keskenään. Nyt heiltä jo onnistuu tavaroiden vaihtokaupat ja oman vuoron odottaminen (ainakin niinä päivinä, kun toista ei tarvitse yrittää kaikin tavoin saada hermostumaan). Silti löydän itseni tuomarin roolista tuon tuosta. Välillä olen hermostunut tuomari.
 |
| Kuva: www.freedigitalphotos.net / photostock |
Välillä tekisi mieli antaa pojille käteen kunnon kepit ja antaa heille lupa ratkoa erimielisyytensä niillä. Eihän tällainen tietenkään käy päinsä, vaan äitinä minun on kestettävä tilanteet, pysyttävä rauhallisena, hyväksyttävä se, että taitoja opetellaan.
Miksi se onkin niin vaikeaa suvaita lasten (tai kenen tahansa) negatiivisia tunteita?
Onneksi on sitten niitä päiviä, jolloin tuomarin hermot saavat levätä ja kaikki menee melkein kuin elokuvissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti