Varpaille tallaamista ja kompurointia

Syksy on käynnistynyt toden teolla. Pojat menivät elokuun alussa päiväkotiin ja minä töihin. Tottuminen uuteen rytmiin on mvienyt voimia, minkä vuoksi tämä blogikin on ollut hiljainen. Tuntuu, kuin olisi ollut tanssilattialla, jossa askelkuviot eivät suju ohjeiden mukaan.

Päiväkodissa nelivuotiaalla ei ole ollut totutteluvaikeuksia, vaan hän on osannut ottaa elämänmuutoksesta kaiken irti. Hän iloitsee uusista kavereista, ihanista hoitotädeistä ja ohjatusta tekemisestä. Se tekee minutkin iloiseksi!

Pienemmällä sen sijaan on ollut hankalaa. Kirjoitin siitä jo aiemmin tässä. Välillä on ollut helpompaa, mutta sitten vaikaudet taas palaavat. Nyt viime päivinä aamulla ei ole enää tarvinnut jäädä itkemään eron hetkellä, mutta iltaisin kaksivuotiaamme kertoo topakasti, miten hän ei enää aio mennä päiväkotiin ollenkaan. Hän ei halua. Kysyn, mikä päiväkodissa on hankalinta. Pieni sanoo, että se kun hän odottaa äitiä hakemaan ja äiti ei vielä tule. Ikävä siis jyrsii. Miten liikuttavaa.

Mitä voi tehdä ikävän lievittämiseksi? Olemme vieneet päiväkotiin pojalle oman peiton, olen piirtänyt hänen käteensä sydämen, jossa äiti on aina hänen mukanaan. Hänellä on myös nalle kaverina. Olen ajatellut tehdä hänelle myös perheemme touhuista kertovan kuvakollaasin katseltavaksi hankalina hetkinä. Mutta eiväthän näistä mikään äitiä korvaa.

Pitääkö tähän tottua?

Onneksi pienemmällä on myös iloisia asioita päiväkodissa. Hän pitää päiväkodissa nukkumisesta eniten. Näin hän on sanonut. Sehän on rentouttavaa ja selkeää. Nukkuessa saa olla rauhassa. Päiväkodissa on mukavaa myös askartelu ja maalaaminen. Yleensä hän kertoo päivän menneen "ihan hyvin", mikä auttaa äitiä jaksamaan ja odottamaan sitä päivää, kun pienempikin viihtyy hoitopaikassa.

http://www.freedigitalphotos.net / Arvind Balaraman

Rauha

Kun hyvän päivän jälkeen saa lapset nukkumaan, mies on sukulaisten kanssa iltaa viettämässä hyvän musiikin äärellä ja koti on siistitty, voin huokaista ja nojata rentona taaksepäin. Nautin hiljaisuuden keskeltä kuuluvasta pienten poikien unituhinasta ja omasta ajatusjuoksustani. Saatan siemaista puoli lasillista Valamon Sinistä. Raukeus. Onni. Rauha.

http://www.bigfoto.com/

Itkua ja hammasten kiristystä

www.freedigitalphotos.net / AKARAKINGDOMS

Oletteko koskaan nähneet elokuvaa, jossa lapsi viedään päiväkotiin ja hoitajan vaihto ei käykään iloisesti?

Minä en, mutta omassa elämässänipä näen tällaisen kohtauksen joka aamu, kun päiväkoti kutsuu pientä kulkijaa. (Elokuvissa ylipäätään on aika vähän kuvia päiväkodeista!)

Olen ollut hoitovapaalla kesän loppuun saakka.  Pienempi pojistani on nyt siis 2 vuotta ja 7 kuukautta vanha. Nyt vein lapset hoitoon ja lähdin työhön, koska lakisääteinen hoitovapaaoikeuteni loppuu vuoden lopussa. Keskustelin hoidon aloitusasioista monen luotettavan ystävän ja ajattelijan kanssa ja tulin siihen tulokseen, että syksyn alussa on helpompi viedä lapsi hoitoon kuin kesken kauden. Niinpä en enää jäänyt kotiin muutamaksi kuukaudeksi, jotka olisin vielä saanut lain mukaan olla hoitamassa jälkikasvuani.

Nyt sitten opetellaan. Opetellaan olemaan erossa äidistä, joka on mennyt työhön. Opettelu on hankalaa, se tuntuu pahalta ja se itkettää. Se itkettää ihan kamalasti. Se itkettää pienen pojan lisäksi myös äitiä.

Muutos on aina hankala, vaikka se olisi positiivinenkin. Jonkun loppu on aina jonkin alku. Poikien päiväkoti on aivan ihana paikka, jossa on aivan todella kultaiset hoitajat, mutta silti mietin, mitä järkeä tällaisessa elämässä on. Miksi maksan jollekin siitä, että hän hoitaa lapsiani, jotta minä voin käydä tienaamassa rahaa, jotta voin maksaa hoitajalle? Pysyittekö perässä?

No, uskon, että päiväkotielämäkin rupeaa sujumaan, kun muut lapset tulevat tutuksi ja hoitajiin syntyy vähitellen luottamussuhde. Tänään oli ollut jo vähän helpompi päivä alkuviikkoon verrattuna.

Ok, olen tyytyväinen, että olen saanut olla kotiäitinä edes tähän saakka. Kaikki eivät voi valita. On myös niitä, jotka valitsevat mieluummin työn heti, kun mahdollista. Meitä on niin moneksi, mutta tämä on minun elämääni.

Rakkautta, rakkautta vaan

Minun piti laittaa tämän postauksen alkuun kuva totisesta äidistä, joka nuhtelee lastaan. En löytänyt. Minusta se kertoo jotakin siitä, millaisena me näemme ideaalisen perhe-elämän. Sellaisen elämän, josta kannattaa ottaa kuvia. (No, en ihan kamalan kauan jaksanut edes etsiä, mutta nopeasti en sellaista löytänyt. Yhtä hymyä vain...)

Olisin laittanut kuvan alle kysymyksen, onko kuvassa rakkautta, edellisen postauksen mallin mukaan.

Minusta siinä olisi. Siis rakkautta.

Minusta rakkaus on pohjimmiltaan hyväksyntää. Sitä, että hyväksyy toiset sellaisina kuin he ovat. Se on lähimmäisenrakkautta. Vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan ei ole pelkästään sitä, että ollaan onnellisia yhdessä, kuten edellisessä postauksessa puntaroitiin. Rakkaus on sitäkin, että ollaan yhdessä surullisia, turhautuneita, vihaisia. Hyväksytään hankalammatkin tunteet molemmin puolin. Näin on myös nähdäkseni parisuhteessa. Kumppanin rakastaminen on sitä, että hyväksyy puolisonsa vikoineen päivineen monipuolisesti tuntevana ihmisenä.

Rakkaus ei kuitenkaan ole sitä, että antaa itsensä hyväksikäytettäväksi. Toisen hyväksyminen ei tarkoita sitä, että hyväksyy esimerkiksi väkivallan tai alistamisen. Vanhempi-lapsisuhteessakaan rakkautta ei ole se, että lapsi vie ja vanhempi vikisee. Rakkautta on nimittäin myös se, että rakastaa itseään niin paljon, että pitää huolen omista tarpeista. Että - toisinsanoen - pitää itsensä rakastettavana. Uskon, että lapsetkin arvostavat sellaisia vanhempia eniten, jotka osaavat pitää omista tarpeistaan huolen. (Voin tunnustaa, että minulla tarpeet jäävät aika monestikin täyttymättä, mutta sätkin ja sitkuttelen, jotta välillä osaisin pitää itsestänikin huolta ;)!)

Vanhemman ja lapsen suhde on paisti rakkaussuhde myös kasvatussuhde. Kasvatus on taas toimintaa, jossa pyritään muokkaamaan toisen käyttäytymistä. Vanhemman tehtävänä on siis "opettaa" lasta, auttaa ehkä pärjäämään yhteiskunnassa (tai jotakin muuta?). On kai pitkälti kustakin kulttuurista kiinni, millaista käyttäytymistä pidetään suotuisana, tarpeeksi arvokkaana opetettavaksi lapselle. Spartalaiset opettivat poikansa sotimaan. Me opetamme, ettei muita saa lyödä. Vai opetatteko te noin?

Nykyään kai nähdään, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan sen vuoksi, että rakastavat heitä niin paljon.

Ajatus rönsyäisi nyt vaikka mihin asti, mutta jatkan juttuja taas toisella kertaa. Kertokaa te sillä välin, mitä mietitte! :)

Rakkausmössöä?

Onko tässä kuvassa rakkautta? Onko se sellaista
kuin rakkaus äidin ja lapsen välillä pitäisi olla?

Kuva: www.freedigitalphotos.net / photostock

Eksyin blogeja plaraillessani ansiokkaaseen Lastenkirjahylly-blogiin, jossa Rouva Huu kirjoittaa lastenkirjallisuudesta, tällä kertaa lastenkirjojen sokerihuurretusta rakkauskäsityksestä.

Lainaan suoraan Rouva Huuta, sillä paremmin tätä ei voisi sanoa ja referointi veisi oksat puusta:

"Toimittaja Katarina Baer oli haastatellut saksalaista lastenpsykiatri Michael Winterhoffia, joka luokittelee nykylapset kurittomiksi, vastuuttomiksi ja narsistisiksi. Lapset eivät aikuisinakaan pysty hallitsemaan elämäänsä.

Syy lasten käytökseen löytyy Winterhoffin mukaan aikuisista – lasten vanhemmista ja muista kasvattajista –, jotka käyttävät lapsiaan tiedostamatta emotionaalisesti hyväkseen esimerkiksi kerjäämällä lapsiltaan rakkautta. Tämän seurauksena valta on perheissä siirtynyt vanhemmilta lapsille. Winterhoffin mukaan jopa 80 prosenttia saksalaisvanhemmista elää tuhoisassa symbioosissa lastensa kanssa."

Kirjoitus jatkuu kiinnostavana, joten suosittelen lukemaan koko jutun Lastenkirjahyllystä!

No, en voi muuta kuin nyökytellä näille rakkausmössöasioille. Jotenkin löysin kirjoituksesta omat ajatukseni siitä, miten elokuvat ja kirjat luovat meille paineita kasvattajina, ja paineita myös siitä, millaisia meidän lastemme pitäisi olla. Meidän pitäisi olla sellaisia äitejä ja isiä kuin kirjoissa ja elokuvissa. Pitäisi jaksaa hymyillä lapsille jatkuvasti ja kärsivällisesti kuunnella heidän juttujaan. Vastavuortoisesti lasten pitäisi hymyillä meille ja kertoa meille alinomaa, että he rakastavat meitä ja me olemme hyviä vanhempia. Vai pitäisikö?


Mitä oikeastaan on lapsen ja vanhemman välinen rakkaus? Kertokaapa te muut! Minä jatkan keskustelussa ja seuraavassa postauksessa...