Päiväkodissa nelivuotiaalla ei ole ollut totutteluvaikeuksia, vaan hän on osannut ottaa elämänmuutoksesta kaiken irti. Hän iloitsee uusista kavereista, ihanista hoitotädeistä ja ohjatusta tekemisestä. Se tekee minutkin iloiseksi!
Pienemmällä sen sijaan on ollut hankalaa. Kirjoitin siitä jo aiemmin tässä. Välillä on ollut helpompaa, mutta sitten vaikaudet taas palaavat. Nyt viime päivinä aamulla ei ole enää tarvinnut jäädä itkemään eron hetkellä, mutta iltaisin kaksivuotiaamme kertoo topakasti, miten hän ei enää aio mennä päiväkotiin ollenkaan. Hän ei halua. Kysyn, mikä päiväkodissa on hankalinta. Pieni sanoo, että se kun hän odottaa äitiä hakemaan ja äiti ei vielä tule. Ikävä siis jyrsii. Miten liikuttavaa.
Mitä voi tehdä ikävän lievittämiseksi? Olemme vieneet päiväkotiin pojalle oman peiton, olen piirtänyt hänen käteensä sydämen, jossa äiti on aina hänen mukanaan. Hänellä on myös nalle kaverina. Olen ajatellut tehdä hänelle myös perheemme touhuista kertovan kuvakollaasin katseltavaksi hankalina hetkinä. Mutta eiväthän näistä mikään äitiä korvaa.
Pitääkö tähän tottua?
Onneksi pienemmällä on myös iloisia asioita päiväkodissa. Hän pitää päiväkodissa nukkumisesta eniten. Näin hän on sanonut. Sehän on rentouttavaa ja selkeää. Nukkuessa saa olla rauhassa. Päiväkodissa on mukavaa myös askartelu ja maalaaminen. Yleensä hän kertoo päivän menneen "ihan hyvin", mikä auttaa äitiä jaksamaan ja odottamaan sitä päivää, kun pienempikin viihtyy hoitopaikassa.
 |
| http://www.freedigitalphotos.net / Arvind Balaraman |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti