Kuten aiemmin kirjoitin, olemme poikien isän kanssa jakaneet vastuitamme ihan konkreettisesti sulle mulle -periaatteella. Myös poikien iltahommat ja nukkumaan laittaminen sujuu vuorotellen. Siistiä, vai mitä?
No, ei välttämättä, minusta :-/. Kuopuksella on jo kaksi vuotta kestänyt äiti-vaihe edelleen vahvasti menossa. Olen imarreltu, mutta ihailulla on kääntöpuolensa. Joka ikinen ilta, kun isä menee poikien kanssa puurolle ja aloittaa muut iltatouhut, kuopus huutaa sydäntäsärkevästi, että hän haluaa äidin. Joskus kuoroon yhtyy myös esikoinen. Tämä on varmasti myös rankkaa isälle, joka hoitaa hommansa erinomaisen taitavasti.
Tässä tilanteessa minulla on vain yksi mahdollisuus: kerron kuopukselle, että isä kyllä on hyvä apulainen nukkumaanmenossa ja äiti nyt tekee omia hommiaan. Kuopus ei tietenkään tätä kuuntele tähtisilmänä hymyillen pää kallellaan niin kuin elokuvissa, vaan hän esittää oman vastalauseensa - selkeästi. No, ei auta, isä jatkaa hommia, ja pian rauha on maassa ja nukkumaan meno jatkuu sujuvasti, miesväellä on jopa hauskaa yhdessä. Se on musiikkia äidin korville!
Kunnes...
Kunnes on luettu satu ja menty sänkyyn. Isä on sanonut pojille hyvää yötä ja silittänyt hyvästiksi aamuun saakka. Sitten se alkaa, esikoisen huuto: äitiiii... äiti, tuu tänne...
En mene. Olen varmaan jonkun mielestä julma äiti, mutta minkä voin? Ensinnäkin minun on tärkeää - ei, minun on ERITTÄIN tärkeää antaa isän ja poikien tehdä asioita yhdessä. Jos menisin joka ilta poikia silittämään ja suostuisin kuopuksen pyyntöön, ei isälle ja pojille jäisi aikaa keskenään ollenkaan. Toiseksi en saisi omaa aikaa enkä sitä myötä jaksaisi olla senkään veraa hyvä äiti kuin nyt.
No, poikien isä sitten menee ja silittää, ja yleensä tilanne rauhoittuu, kunnes huuto alkaa taas... ja taas... kunnes nukahdetaan. Minun sydämeni särkee, taistelen viettiäni vastaan mennä ja pelastaa tilanne nukkumaanmenossa, turhaudun ja ärsyynnyn.
En tiedä, mistä on kysymys. Olen ollut hoitovapaalla tähän saakka ja siksi jakanut kaikki arkipäivät poikien kanssa, joten he ovat tottuneet minun tapoihini tehdä asioita. Olen ehkä hövelimpi kuin isänsä, joten he ehkä saavat minulta paremmin läpi toiveet vielä yhdestä pususta, istumisesta heidän kanssaan huoneessaan, kunnes he nukahtavat jne. Ehkä kyse on tavallaan kukkotappelusta (jo nyt)? Ken tietää? Isä osaa hommansa, hän ei tee mitään "väärin", vain asiat omalla tavallaan, mikä on ok.
No, onhan tämä tietysti siistiä siinä mielessä, että perheemme kasvaa yhteisönä näissä tilanteissa. Siistiä on myös se, ettei minun tarvitse yksin kantaa vastuuta lasten nukkumaanmenosta. Ja joskus saattaa olla myös sellainen ilta, ettei minua enää sängystä huudella, ja silloin se on TODELLA siistiä, että olemme vanhempina jakaneet hommia!
 |
| www.freedigitalphotos.net / Arvind Balaraman |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti